Muumimaailma

Sitä on tänään ihan yllättäen sellainen muhkean pyöreä ja ympyräinen olo sitten. Ihme ja kumma. Enkä ole siunatussa tilassa. Mietin vaan noita muumijuttuja ja sellaista. Kestihän tässä taas pari viikkoa angstata tätä täällä asumista ja tänne "ulkomaille" palaamista. Näistä ei puhuta ääneen, niin pakko kai sitten vaikka kirjoittaa tai. no juu. Tuntuu nimittäin helkutin typerältä haukkua sakemannille tätä maata ja kullata päässään ja jupinoissaan sitä pimeää ja kummallista maata, jossa ei puhuta vieraille ja kaikki syö samanlaisista astioista. Tuntuu ehkä vielä hölmömmältä selittää suomalaiselle sitä, kuinka mä en ehkä kuitenkaan oikeasti halua asua niin tylsässä paikassa kuin Suomi, jossa tomaatitkin maistuu pahalta ja kahvi saa irvistämään tai liki sylkäisemään. Vieläkin veemäisempää on selittää suomalaiselle, kuinka paljon kaipaan ruisleipää tai rakkaitani. Mitäs siihen voi vastata kuin voivoi. Turhauttavaa ja turhaa. Siksi parempi olla hiljaa. Kiroilu vasta alkaakin pään sisällä, kun vertaa herkullista ja halpaa ravinteliruokaa sakemannille kalliiseen ja pahaan suomalaiseen ravintolaruokaan ja edellisessä lauseessa on mankunut, kuinka haluan ehdottomasti nyt harkita sitä Suomeen muuttamista tai muuten jään ulkopuoliseksi elämäni tähtihetkistä....epäloogista ja huvittavaa. Kiittämätön ja mankuva paska. On toki muitakin asioita elämässäni kuin ruoka, mutta niiden arvostelu vasta onkin loukkaavaa. heh heh.

Sama se on kelle selittää. Ei vaan auta marista. Siispä totean, että aina on hyvin. Olla siellä missä myhäilevän maisun sisällä paistaa arjen aurinko ja naurattaa. (Myös eräs todetusti viisas henkilö on todennut, että rakkaus on päätös. Olkoon siis tyytyväisyyskin.) Muistakaa sarkasmi.

Sellaista ja tällaista joka päivä. Eikä niistä viitsi pihahtaa, koska ympyrä on tolkuton ja noissa mutinoissa ei ole mitään ratkaisua. Se vasta puuttuisikin, että muuttaisin Suomeen. Kaikki kunnioitus kaikille läheisilleni kotomaassa, mutta olen vakuuttunut semi-alkoholisoituneesta, yksinäisestä, masentuneesta ja erakoituneesta arjestani, jos muuttaisin Suomeen. Kukaan ei lähde kotikoloistaan, eikä niistä pois pääsekään koska lumikinokset saattavat tappaa jo ensiaskeleella ulos astuessa. Ollaan jo niin keskellä putkielämäsuunnitelman vaihetta, ettei kukaan enää istuisi kanssani iltaa tai viettäisi aikaa kaupungilla esim syöden, juoden tai muuten vaan meuhkaten (en minäkään viettäisi, koska pihinä en maksa kymppiä enempää enää mistään). Juhlia joutuisin joka viikonloppu yksin. nyyh. Urheilukavereita sitä kyllä tosissaan kaipaa ja saunomisseuraa, mutta viittaankin tässä yhteydessä saunaseuralaiselleni lähetettyyn mailiin, jossa on sitten se toinen mielikuva Suomessa eletystä vaihtoehtotulevaisuudestani/-nykyisyydestäni:

"Ja tosiasiassahan me ei väldee voitais treenaa yhessä, jos asuisin Hgissä, koska sit mul ois joku täydellinen ihana vaalea ja vähäkarvainen suomimies, joka haluaisi vaan hemmotella mua kahden kesken päivittäin ja silittelisi mun kultaisia kutrejani ja puhuisi minulle räggäyden kiältä eli suamea, eikä me voitais sit koskaan nähdä, koska mäkin eläisin mun "elämän ruuhkavuosia" ja sit vaan priorisoisin esim pullan leipomisen enkä sun kanssa meuhkaamista enää osaisikaan (saati sitten haukankasvattamista tai saunomista, koska mun täydellinen kuulas iho saattaisi punehtua)! " he heh . hih hiii.

Niin tai näin. Näitä käyn päässäni, vaikka kuinka järki sanoo jo neljättä vuotta, ettei kannata ehkä ihan joka päivä sortua näihin jupinoihin omassa kaalissa. Olen kyllä silti nyt tullut taas tulokseen tuskattomaan. Ehkä löysin zen-buddhalaisuuden tai sitten vaan olen sittenkin se positiivinen ihminen, jona olen joskus itseäni pitänyt. Kuitenkin osaan nyt (ja eilenkin) ajatella, että olen onnen plikka. Helpottavia havahtumisia ovat olleet:
- ystävien oikea olemassa oleminen; voin olla minä ja yhtä läheinen ja läheisempikin, vaikka (tai koska?) olen kaukana. Ja ne tulevat vieläkin vierailemaan!
- meikän heila on ihan yhtä kaukana omasta perheestään kuin minäparka, eikä se ole näin dramaattinen vaan soittelee ehkä useammin läheisilleen.
-työasiat olisivat todennäköisesti Suomessa ollessa vielä huonommin kuin nyt.
-täällä voin tehdä niin paljon helpommin monia, monia asioita kuin mitä kotomaassa; lasketella, harrastaa kylttyyriä ja matkailua ja olla muutenkin jotenkin silmät auki oikeasti uusille asioille kuin paikassa, jossa ymmärrän kaiken.
-vihasin sitä, että tajusin ja jouduin kuuntelemaan ihan kaiken mitä Hgissä teinit kälisivät bussissa. Täällä voin helposti lyödä tyhjää korvilla ja lukea kirjaani. Mitään ei mene sisään, jos en oikeasti keskity kuuntelemaan ;).

Aion nyt nauttia kesään asti vaan tästä löysyydestä ja epäkiireestä töissä. Katsoa sitten mitä minulle tarjotaan/tapahtuu hakematta sen aktiivisemmin töitä kevään aikana. Suunnittelen kivoja matkoja ja vierailuita ympäriinsä. Uskon oikeasti nyt hyvään. Koitan olla tuhlaamatta oloani negatiivisiin ajatuksiin. Onhan mulla ilo olla löytänyt toinenkin oikeasti iloinen otus. Tuplataan hyvää mieluummin kuin pahaa (kornia). Ja koitetaan pysyä tässä aikomuksessa. Pohdinta saa nyt riittää taas hetkeksi. On vaan välillä niin vaikea muistaa sitä yksinkertaista asiaa, että jos jotain joskus tosissaan menettää, niin se on se hetki, jonka pilaa itseltään miettimällä jotain negatiivista sontaa, jolla ei ole mitään muuta arvoa kuin jossittelu (eri asia, jos on oikeasti masentunut. Sillon ei auta tulppaanien ostaminen tai muumit. Tässä tapauksessa ollaan terveitä).

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi. "
Tove Jansson